On mahtavaa, että koko ajan enemmän bodypositiivisuus on pinnalla. Jokainen SAA rakastaa itseään ja kantaa itsensä ylpeästi. Jokainen saa pukeutua juuri kuten tahtoo ja he, joita asia häiritsee voi kääntää päänsä. Tuossa pääkallon alla on sellainen jännä asia, kuin kaula. Joka kääntyy. 

Mutta voi miten vaikeaa on olla positiivinen omaa vartaloaan kohtaan. Ja miten hankala on hyväksyä muiden ongelmat vartaloidensa kanssa, jos itse näkee ne kauniina. Olen itse kokenut, että kun olen ääneen puhunut omista vartalon- ja minäkuvan ongelmista, että niitä vähätellään tai pahimmassa tapauksessa nauretaan päin. Koska normaalipainoinen ei kuulemma voi osallistua koko bodypositiivisuus juttuun kohteen asemassa. Minä voin kuulemma olla vain kannustava, tsemppaava ja kehonkuvaa ylistävä puoli. En se, jolla on joku ongelma. Koska ongelma on vain selvästi yli- tai alipainoisilla. Aha. 

Naiset rakkaat. Miksi aina se menee näin? Miten jopa ongelmat ovat jotakin, mitä omitaan ja mistä ollaan katkeria tai jopa kateellisia? Naisissa olisi ihan uskomaton voima, mutta me syömme toistemme ilon, sekä surun! 

Jokaisella voi olla minäkuvan kanssa ongelmia. Ihan kaikilla. Jopa sillä timmillä nätillä nuorella naisella lenkkipolulla. Hänellä, jonka takapuolta katselet kateellisena, hänellä jonka kasvojen poskipäät ovat mielestäsi upeinta ikinä. Jopa hänellä, joka keikkuu vähissä vaatteissa lavalla. 

Naisena oleminen on ollut vasta hetken suhteellisen vapaata meidän kulttuurissamme (painotan sanoja hetken ja meidän). Roolit ja oletukset elävät yhä vahvasti, vaikka pyristelemme niistä irti koko ajan enemmän. Yritetään rakastaa kehojamme. Ja tukea aivan jokaista, joka kokee sen vaikeaksi.

♥ Violetta