Vein Bombshell jatkoryhmäni kameran eteen ja arvasin, että tunteita herättää.
Alkuunsahan oli ilmassa eniten jännitystä ja innostusta. "Nyt repäistään ja saadaan pari kivaa kuvaa!".
Valitettavasti asia ei ole ihan näin helppo.
Valokuvat kun ovat aivan eri asia, kuin peilikuva tai kännykällä otetut selfiet. Selfiet vielä usein on kummallisesta kuvakulmasta otettuja, parhaimmillaan parilla flitterillä läpikäytyjä otoksia, joiden jälkeen suht edestä otettu liki muokkaamaton kuva tuntuu raa-alta. 
Usein sitä myös kuvittelee, että kuvaajan ottaessa kuva, sitä näyttää lopputuloksessa joltain superversiolta itsestään. Vaikka todellisuudessa sellainen kuva kuin malli. 
Kaiken päälle jokainen lähes aina keskittyy niihin omiin ongelmakohtiin, eikä näe kokonaisuutta. Puhumattakaan niistä positiivista puolista. Otetaan vielä mukaan päänsisäiset laatikot, roolit, joiden kautta näkee itsensä. 

Eli muutamat ovat reagoineet melko voimakkaasti. Ja yllättyneet siitä. Hämmennystä ilmassa. 

Useampi repäisi asunsa kanssa ja valmiita kuvia ei katsonutkaan se sama räväkkä, itsenäinen, nainen. Ei. Kuvia katsoi äiti. Vaimo. Ujo. Hiljainen. Virkanainen. Tai jokin muu päänsisäinen laatikko. 
Peili heijastaa sitä mielialaa, joka on päällä, mutta kuvaa ei voi muuttaa. Se on mikä se on, vaikka miten kääntelisi. Ja jos fiilis on eri, kuin kuvaa ottaessa, voi iskeä jopa vahva inho ja epäusko siihen, kuka kuvassa oikein on. 

Sitä ei ehkä tule ajatelleeksi, miten monia eri laatikoita jokaisella on. On siviiliminä, työminä. On äiti, on vaimo, on nainen, on unelmoija, on tanssija, on uhri, on sankari, on siivooja, on rakastaja, on hoitaja... sitten lyödään päälle vielä ne laatikot, jonne tungetaan väkisin, vaikkei niihin haluaisi. 

Nyt on ryhmäläisten ajatukset lähteneet liikkeelle. Osalla voimakkaammin kuin toisilla. Odotan mielenkiinnolla ensisunnuntain tuntia, kun päästään juttelemaan, mitä kaikkea kuvat ovat herättäneet.